Kohtasin näkin ensimmäisen kerran vuonna 1985, kauniina keväisenä aamuna, Kokemäenjoen
rannalla. Putosin mattolaiturilta veteen ja tunsin miten näkki tarttui minua jalasta vetäen minua
pohjaan, kohti ikuista valtakuntaansa. Vain veljeni nopea toiminta pelasti minut takaisin maan
pinnalle, kertomaan tarinaa näkin kohtaamisesta. Vuonna 2022 päätin palata tuolle joelle ja tutkia
havaintoani. Oliko pienenä poikana tekemäni havainto totta ja voisinko löytää todisteita tästä
totuudesta valokuvan avulla. Meloin koko joen alusta loppuun, merelle asti ja keräsin
todistusaineistoa.
Näkin mytologinen rooli on useissa kansantaruissa ja kertomuksissa toimia todellisuuksien välisenä
rajavartijana. Ikään kuin porttina näkyvän todellisuuden ja tiedostamattoman välillä. Aivomme
toimivat havaintoja tehdessä suojelumekanismilla, jossa huomiomme kiinnittyy tuttuihin asioihin
herkemmin kuin vieraisiin. Samoin nopeasti liikkuvat kohteet aiheuttavat havaintojemme
kirkastumisen.
Näemme helpommin juoksevan peuran kuin paikallaan pysyvän. Tätä heikkoutta
monet eläimetkin käyttävät siekailematta hyväkseen. Voiko ihmisen havainnointikyvyn epämääräisyys estää meitä tekemästä objektiivisia havaintoja ympäröivästä maailmasta? Luottamalla näkyvän todellisuuden ehdottomuuteen jääkö meiltä jotain näkemättä?